Jahas, mistäs sitä aloittas... Anteeksi kaikille blogiystäville, etten ole vieraillut blogeissanne viime kuukausien aikana. Ei ole ollut oikein aikaa ja muutenkin ollut into hukassa bloggaamiseen. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pitää kirjoittaa. Tekis mieli kirjoittaa ja paljon. Harmi toisaalta, etten voi tänne ihan kaikkia ajatuksiani laittaa... Pitää jonnekin muualle sitten.
Ja mitäpä kuuluu? No, miun painonpudotusprojekti on hengissä edelleen. Ja voi ihan hyvin. Käyn edelleen salilla ja jumpissa. Kun vielä otin 4 kk sitten mukaan Kalorilaskurin, on paino pudonnut nyt 12 kg sitten helmikuun alun. Ei viime kesän vaatteet oikein istu... Noin 18 kg on lähtenyt siis siitä, kun aloitin tämän touhun viime kesän lopulla. Jees! Mutta vielä saa lähteä reilusti lisää ja mielellään ihan hyvää vauhtia. Mutta ei saa liian tiukille kuitenkaan vetää, siitä ei hyvä seuraa. Aika tarkkaa kalorien kyttäämistähän tämä on, mutta miun täytyy pitää itselleni aika kova kuri, koska muuten tästä ei tulisi mitään. Toki pidän myös päiviä, jolloin en kaloreita laske tai annan mennä yli ihan reilusti. Vaikka noista päivistä tulee joskus vähän huono omatunto... Kiva on huomata, ettei tarvitse edes syödä enää samoja määriä kuin aiemmin. Mahaan ei vain mahdu! Ja jaksaminen on ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi vuosi sitten. Elämä on paljon aktiivisempaa. Tosin päivinä, jolloin energiavaje jää vähän liian suureksi, olo on aika nuutunut.
Työsuhteeni päättyi toukokuun lopussa. Olinhan mie yhtäjaksoisesti tietty yli 1,5 vuotta töissä ja oon siitä kiitollinen. Silti töiden loppuminen masentaa aika lailla. Mie kun niin tykkään tuosta työstä ja työkavereista. Tosin miut soitettiin töihin jo tällä viikolla torstaiksi ja perjantaiksi ;) Ja muutama viikko on tiedossa heinäkuun 14. päivä alkaen (just Ilosaarirockin jälkeinen maanantai, oh no!). Toivon tietysti, että näitä muitakin tuurauksia tulisi, vaikka sitten ihan ykköspäiviäkin.
Sitten vuodatusta... Miulla on varmaan joku hiton kolmenkympin kriisi. Jotenkin oon ihan solmussa itteni kanssa. Mie tiiän, että miun pitäisi olla ihan tyytyväinen elämääni, mutta kun en vain ole. Jotenkin on sellainen olo, että tekis mieli vaan mennä ja mesota. Puolisko-parka... Siis edelleen haluan olla Puoliskon kanssa ja kun järjellä ajattelen, siinä on just miun mies enkä vaihtais pois. Silti on vähän semmonen olo, että kun vois vielä viettää yhden sinkkukesän! Tyhmää, tiedän. Mutta en mie oikein tälle tunteelle mitään voi. Tekis mieli vaan mennä ja ajatella vain itseään. Sitten miulla on kauhean huono omatunto ja paha olo näistä tuntemuksista. Enkä ymmärrä, miksi tältä tuntuu. Onko se normaalia? Siis just joku ikäkriisi? Kun pitäis OIKEESTI olla aikuinen, mutta joku haraa vastaan. Ja siltikin vauvakuumettakin poden edelleen aina välillä. Tosin viime aikoina vähemmän. Oon mie Puoliskon kanssa puhunut tästä, pakostakin se on huomannut, että en ole ihan oma itseni. Ja nyt se pelkää, että miun masennus tulee takaisin. Ei oo helppoo silläkään miun kanssa. Kyllähän mie itsekin sitä vähän pelkään, mutta se riskihän aina on. Enkä mie anna tämän mennä siihen asti. Ei onnistu. Itseinho vaan on aika ikävä tunne. Mutta kyllä tämä tästä. Toivottavasti. Argh. Hitsi, kun en tosiaan voi tänne kirjoittaa kaikista ajatuksistani, pitää tyytyä "siistittyyn versioon".
Tässäpä sitä asiaa jo tulikin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
TOSI KIVA kuulla siusta pitkästä aikaa!!! =D
Onnea painotavoitteissa.
Olet tehnyt hurjan työn!
Hatunnosto. =)
Ja mielialan vaihteluista:
Hei, me ollaan naisia. =)
Meille on sallittua, että
olemme herkkiksiä ja eri
päivinä eri mieltä! =)
Nii! =)))))
*halitus*
Thanks, dear :)
Niinhän se kai on... Tosin mie olisin kiitollinen, jos kysymys olisi "vain" sellaisesta normimielialanvaihteluista. Kun tätä on nyt jatkunut jo vähän pidempään. Jostain naistenlehdestä luin hammaslääkärin vastaanotolla (kiva paikka kaivautua kriiseihin!) ikäkriiseistä ja siinä oli kolmenkympin kriisin kohdalla aika paljon juttuja, jotka sopivat miun tämänhetkiseen mielialaan. Tiedä sitä sitten. Ja kun miulla on vielä tapana analysoida ihan kaikki pohjamutia myöten, niin se ei aina oikein auta asia... ;)
Kiitos tsemppauksesta!
*Halirutistus!*
Tervetuloa takaisin Lunara. Minä aloin olla jo oikeasti huolissani. Ei pidä kuukausiksi kadota mitään selittämättä!
Naisilla on poisluovuttamaton oikeus muuttaa mieltään:)
Hyvää kesää vaan. Minäkin tulen Pohjois-Karjalaan 2,5 vuoden tauon jälkeen. Rokkiviikolla tietenkin, itse kuulun jo sinne varsinaisen Ilosaaren vaaripuolelle;)
Hurraa huuto myös saavutuksesta! Eipä tekisi pahaa meikäläisellekään, heh-heh ;)
Voe kuules, kriisit on 'sykolookien' keksintöä! Ihan normaalia että menojalkaa vipattaa, älä siitä turhaan pode huonoa omaatuntoa. Silloin kun menottaa pitää mennä. Ja kun jalka vielä nousee :)
Vakavammin puhuen, nyt elellään aikoja jolloinka kaikki myllertää, niin ihmismieli kuin luontoäiteekin. Luota siihen, että elämä kantaa! Muut huolet meneekin sitten menojaan. Ja masennus, se on miun nyrjähtäneessä maailmankuvassa vaan olotila josta lähdetään luomaan jotain uutta. Ettei niinkään huono homma se. Kuuntele kehoa, ja sydäntä. Sieltä löytyy vastaus <3
Bu: kiitosta vaan ja nöyrin anteeksipyyntöni katoamistempusta...
Ja tervetuloa vaan tänne Pohjoiseen Karjalaan! Toivotaan, että heinäkuussa aurinkoa riittää. Saat varautua siihen, että ainakin tämä Joensuu on muuttunut aika paljon, jos olet viimeksi käynyt 2,5 vuotta sitten.
Hiltaseni: Kiitosta vaan :)
Siulla aina noita viisaita sanoja riittää. Kiitos niistäkin. Mutta tuosta masennuksesta pitää sanoa, että miun kohdalla se oli silloin aikanaan sen verran vakavaa laatua, etten näe siinä juurikaan positiivista. Oli hengenlähtö kuitenkin sen verran lähellä pariin otteeseen. Siihen kurimukseen en halua takaisin, en kestäisi sitä enää. Pienemmät masennukset ovat osa elämää ja ihan normaalia ja niistä voi oppiakin jotain :)
Juu en yhtään dissaa masennusta, tuttu kaveri vuosien varrelta. Eikä ihan iisimmästä päästä. Viikatemiehen kanssa on joutunut uusimaan sopimuksiaan, mutta elämä jatkuu näemmä. Ja typerä hymiö tähän loppuun =) heheh
Oikeasti,
aina meillä naisilla on joku kausi,
joten se on siis ihan luonnollista.
Selitykseksi riittää, että olemme naisia.
Ja miehillä
-on ne omat oikkunsa. ;D
Hilduuri: en mie siusta ajatteliskaan, että dissaisit masennusta, en tosiaan. Siulla on vaan jotenkin parempi taito kääntää negatiivinenkin positiiviseksi. Kunpa miekin osaisin :)
Hallatar: tottahan tuo on. Ei oo aina helppoo olla nainen. Ja sääliksi käy välillä miehenpuolia, jotka joutuvat tämmöistä kestämään... Mutta onhan tosiaan niilläkin välillä omat oikkunsa :)
Lähetä kommentti